ei pitäisi lupailla mitään... kirjoitushalut ja -ideat  ovat edelleen kateissa. Tiukka kevät taisi tehdä tepposet... tai ainakin vaikutti heikentävästi bloggausintoon. No, odotellaan inspiraatiota rauhassa. Nautitaan nyt kesästä ja lomasta!

Viikon päästä olen selättänyt ensimmäisen lukukauden sairaanhoitajaopintoja. Viikon ja kahden päivän päästä on myös sisätautien harjoittelujakso päätöksessään. Viimeistään kahden viikon päästä tulen luullakseni ja toivoakseni bloggaamaan tuntemuksistani ja kokemuksistani... tällä hetkellä päässäni ei liiku ei sitten mikään. Aika rutistettu on olo. Vielä olisi yksi tentti, perioperatiivinen hoitotyö, ensi keskiviikkona. Sen jälkeen vain itsearviointia ja muutama päivä sh-opiskelijana osastolla ennen lomaa. Mikä ihana sananen loma onkaan.

Haastavien vaiheiden jälkeen tänään oli  koulussa seminaaripäivä. Oma alustuksemme (todella hermoja raastavasti valmisteltu) oli amputaatiopotilaiden elämän laatu suomeksi sekä samannimisen englannin kielisen tutkimuksen tulosten esittäminen englanniksi. Opintopisteet tästä kurssista osittain enkkuun ja postoperatiivisen hoitotyön kurssiin. Lisäksi ryhmälläni oli opponoitavana avannepotilaan hoitotyö -esitys.

Itse sain enkun kielisestä osuudesta mukavat arvioinnit, mutta silti kovasti ihmettelen, että kanssaopiskelijoillani on erittäin iso kynnys puhua englantia. Osa jopa ehdottomasti kieltäytyi esittämästä mitään englanniksi. MIksi? Elämä on oppimista ja haasteita. Välillä on mentävä kunnolla epämukavuusalueelle että voi oppia ja saavuttaa jotain.

Toinen viikko harjoittelua menossa sisätautiosastolla. Pieni kauhistus on jo muuttunut oppimisen iloksi. Hienoa huomata, miten paljon sitä jo osaakaan ja miten taito vahvistuu päivä päivältä. Olen jo lunastanut paikkani työyhteisössä. On yllättävän haastavaa ylläpitää opiskelijastatusta... olisi niin helppo liukua osaston työntekijän osaan...usein pitää ihan itselleen muistuttaa että oppimassa siellä ollaan, ei aputyttönä. Ja ihan luvallisesti todellakin opiskelijan roolissa olen ja aion olla, vaikka kaikille se ei taitaisi hetkittäin sopiakaan. Tässä harjoittelussa en todellakaan puuhastele muiden kahvitellessa. Totuuden nimissä on sanottava, että pääsääntöisesti harjoitteluosastollani on oikein hyvä, joskin välillä hieman sekavahko ilmapiiri.

Hoitotyöntoimintojen osalta ei ole oikein mitään raportoitavaa; kanyloinnit, iv:t, perus- ja lääkehoidot sujuu ihan mallikkaasti. Ai niin, mainittakoon, että olen kokenut punasolutiputuksen alusta loppuun eli pussien tilaamisesta tiputuksen toteuttamiseen. Sepä olikin jännää biologisine kokeineen...

Koulupäiviä on tälle lukuvuodelle jäljellä neljän viikon keskiviikot. Tulossa vielä kaksi tenttiä ja pari kirjallista tehtävää sekä seminaari. Taitaa olla niin, että piakkoin huokaistaan  hyvin tehdystä työstä ja päästään kesäloman viettoon. Kahdeksisen kymmentä plop plop opintopistettä taitaa olla kerättynä. Siitäpä on sitten kiva jatkaa syksyllä.

Terveysasemalla tapahtuu

Sh-opiskelijan ohjaaja oli sairaana joten pyydettäessä lupauduin ottamaan opiskelijan kanssani toimenpidehuoneeseen toimiessani tp-hoitajana.  Kohta selvisikin että lisäksi tutorlääkäri jonka olisi pitänyt ohjata kandia toimenpiteissä oli myöskin sairaana. Minulle aiemmin tuntematon uusi kandi oli tehnyt toimenpiteitä (lue luomileikkauksen) kaksi vuotta sitten. No, eipä siinä mitään. Päätimme yhdessä hoitaa hommat potilaslistalta. Kandi kysyi minulta aina potilaiden välissä miten toimenpide tehdään ja teki sitten neuvojeni mukaisesti. Kaikki meni hyvin, tottakai. Ohjasin siis lähihoitajana (ja sh-opiskelijana) toista minua kokeneempaa opiskelijaa sekä kandia. Annoin tästä itselleni papukaijamerkin. Sekä high five:t naisenergialle! Apulaisylilääkäri kävi toteamassa homman hyvin hoidetuksi sopivasti viimeisen potilaan kohdalla. Kiva oli huomata, että kokemustani toimenpiteistä arvostettiin ja että kandi luotti yhteistyöhömme. Tämä homma ei kylläkään olisi ollut mahdollista ilman kandin rohkeutta ja sitä, että hän oli lukenut teoriat ja katsellut kuvat tarkkaan.

Tämä tuli mieleeni siksi, että oma harjoitteluni sairaalan sisätaudeilla alkoi tänään ja kaikki oli ihan sekamelskaa; varsinainen ohjaaja oli sairaana ja minä taapersin keikkalaissh:n perässä … en muistanut koko päivänä käydä vessassa  (lähtiessäni kuitenkin näin missä se on – huomista varten), lounasruokalan onneksi löysin vaikka eksyinkin ensin kellariin… Eräs osaston lähihoitaja ei vaivautunut puhumaan minulle saati tervehtimään tavatessamme ja kukaan ei halunnut minua ”riesakseen”.  Mietin, että tuleeko tästä nyt sellainen erittäin epämiellyttävä ja oppimista hidastava ellei estävä harjoittelu jollaisesta joskus olen kuullut puhuttavan. Kyseenalaistin jo koko homman mielekkyyden. Nyt taidan olla jo rauhoittunut. Huomenna jatketaan. Alkuhankaluus menköön maanantaikiireen piikkiin!